Omasta elämästä kirjoittamista varten ei tarvitse olla tietyn näköinen, kokoinen, tuloinen tai oloinen. Menneisyytensä paperille purkaminen on kuin mustikoitten poimiminen: jokamiehen oikeus. Omasta elämästä luulisi olevan myös helppo kirjoittaa. Sitä on ollut seuraamassa läheltä, suorastaan eturivistä. On nähnyt, kuullut, maistanut, haistanut ja tuntenut kaiken ihan itse. On pistänyt kroppansa ja henkensä likoon silloinkin, kun olisi ehkä toivonut voivansa vetäytyä sivustaseuraajan rooliin. Eihän se ole muuta kuin kirjoittaa ulos sen, minkä on kokenut.
Mutta siinäpä se onkin. Kun kaiken eletyn on käynyt läpi itse, materiaalia on mittaamaton määrä. Varsinkin niistä ajoista, joista on hillittömän paljon jälkiä paperilla, puhelimessa tai bittiavaruudessa. Ja kun tuon kaiken materiaalin on kahlannut läpi, niin miten tarttua kiinni aikoihin, joista on jäljellä vain kaksi riviä lyijykynällä tehtyjä harakanvarpaita ystäväkirjan sisäkannessa? Materiaalia tai sen olemattomuutta miettiessä saattaa tuntua myös siltä, että muistot ovat Päijänne, jonka edessä seisoo muovinen desilitramitta kädessään.
Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssi on vaihtokauppa, jossa desimitan tilalle saa kunnon äyskärin, kahluusaappaat ja parinsadan litran saavin. Tunneilla annan vinkkejä, malleja ja tehtäviä, jotka heruttavat äyskäröitäväksi muistoja niistä asioista, joista ei ole valokuvia tai vahvoja tunnejälkiä. Kurssi on saavi, aika ja paikka, jossa riehua menneisyyden järven äärellä. Ja kahluuhousut? No, ne olemme me yhdessä: välillä saattaa joku mennyt tunne roiskahtaa, mutta ryhmä suojaa pahimmalta kastumiselta.
Monia hirvittää ajatus, että pitäisi lukea ääneen paperille vuodattamiaan asioita. Tekstien jakaminen on kursseillani aina kuitenkin vapaaehtoista. Toki siihen kannustan, sillä koen itse saaneeni paljon uskaltauduttuani jakamaan omia kokemuksiani ja tuntojani. Myös muiden elämän palasten kuuleminen on ollut äärimmäisen tärkeää kirjoittajan polulla. Olen saanut ihastella hienosti punottuja muistoja ja nauraa silmät vesissä lohkaisuille elämien varrelta. Kyyneleiltäkään en ole säästynyt ja hyvä niin. Kiitos kaikille, jotka ovat jakaneet tekstejään opinnoissani! Olen saanut mittaamattoman paljon.
Mutta silti sanon vielä uudestaan: kursseilla kirjoitettu on osallistujan omaa ja niin on myös päätös siitä, jakaako kirjoittamansa vai ei. Raadeltavaksi tai ylenkatsotuksikaan kursseillani ei tarvitse pelätä joutuvansa. Palaute ponnistaa aina hyvästä ja kannustavasta hengestä. Tähän kurssiin kuuluu myös erillinen palaute 10 sivusta tekstiä. Sen saa jokainen osallistuja ja siihen liittyen saa esittää tilauksen siitä, millaista palautetta kokee tarvitsevansa.
Viimeiseksi vielä ihan tärkein asia. Anna Puulla on säännöt rakkaudelle. Minulla taas on säännöt kirjoituspajoille, joissa kirjoitetaan omasta elämästä. Kaikki, mitä keskustelemme, kerromme ja jaamme eletystä, jää meidän väliseksemme. Omia muistojaan tai minun repliikkejäni kirjoittamisen iloista voi tietenkin miettiä ääneen työpaikan kahvipöydässä, mutta muiden muistoja ei kerrota kenellekään. Ei edes peiton alla pimeässä. Haluan, että kursseillani on luottamuksellinen ja turvallinen olo asettua äyskäröimään.
Merja <3
