Jokaisen tuttavapiirissä on varmasti ainakin yksi ihminen, joka tuntuu tekevän kolmen elämän edestä. Eerika, joka pyörittää firmaa, vie lapsia harrastuksiin illat pitkät ja tekee väitöskirjaa vasemmalla ja omakotitaloa oikealla kädellä. Tai Kuutti, joka on päivätyön lisäksi vapaaehtoistöissä SPR:llä, harrastaa agilitya ja kalliokiipeilyä sekä neuloo sukkia sukulaisille ja kissojen katastrofiyhdistyksen kirpparipöytään. Ja tietenkin niin Sanna kuin Kuuttikin postailevat positiivishenkisiä päivityksiä aamulenkeiltä siihen aikaan, kun itse vielä miettii, että kävisikö pissalla vai kääntäisikö kylkeä virtsarakottomalle puolelle.
Minä en ole Eerikan, enkä Kuutin sukua. Lehmäydyn välillä sohvalle ja olen saamaton. Erityisesti tykkään lykätä vastenmielisiä tai vaikeita tehtäviä tai muuten vaan uusia asioita viimeiseen hetkeen ja mielellään sen ylikin. Olen todennut, että minun dna:ssani lukee ”viime tipan ihminen”. Muistan jo kouluaikoina vältelleeni kokeisiin lukemista vielä nihkeämmällä toiminnalla eli siivoamisella. Jopa Ridge ja Brookekin alkoivat kiinnostaa, kun tenttiin oli vielä lupaavat kaksi iltaa. Sama iloinen toimintatapa on kantanut näihin päiviin asti. Leikkisyys on kuitenkin kaukana ja dna:ssa lukee ”miksi kiusaan näin mieli-ihmistäni?”, kun viimeisenä iltana savu nousee korvista ja viiden sivun esseestä on kirjoitettu kaksi riviä. Ja niistä toinen sisältää nimen ja sotun alkuosan.
Sekin on totta, että viivyttelyyn menee moninkertainen määrä aikaa verrattuna lykätyn asian tekemiseen. Kerran vetkuttelin veroilmoituksen palauttamista niin kauan, että verotoimistosta täti soitti ja sanoi ison sanan: ”Sakko.” Ilmoitus oli valmis ja verotoimiston postiluukussa samana iltana. Suurella vaivalla välteltyyn hommaan meni ehkä puoli tuntia ja olin potenut huonoa omatuntoa asiasta ainakin kolme viikkoa. Samalla kaavalla menevät muutkin pikkujutut:
– irtonaisen lattialistan naulaaminen, 3 min
(sisältää työkalupakin hakemisen autotallista)
– irtonaisesta lattialistasta ärsyyntyminen ohikulkiessa, 3 kk
– toppahousujen revenneen haarovälin ompelu, 4 min
– jalat yhdessä kävelyä ja pyllistelemättömyyttä, 3vk
– roskakaapin ryönien siivoaminen, 10 min
– likaisesta roskakaapista ahdistuminen, puoli vuotta.
Viime vuonna kyllästyin omaan lykkäämismaniaani ja ostin Satu Pihlajan kirjan Aikaansaamisen taika. Satu on itse esimerkki siitä, miten laitetaan hommat pinoon ja pakettiin. Hän on toiminut psykologina, terapeuttina ja kouluttajana, tehnyt kehittämistyötä verkkopalveluiden parissa, kirjoittanut tietokirjoja sekä valmentanut yksilöitä, ryhmiä ja organisaatioita toimimaan tavoitteellisesti. Huh huh. Ja minä en ole vielä lukenut kirjan takakannen. Nyt sain sen sentään etsittyä hyllystä ja nostettua työpöydälle.
Jos totta puhutaan, niin olen hieman edistynyt saamattomuuteni kuolettamisessa. Ajoittain kirjoitan hommat kalenteriin ja melkein joka kerta myös toteutan ne. Halu saavuttaa asioita pakottaa minut aikatauluttamaan arkipäivät, jotka muuten valuvat sormien lävitse. Kun oikein pinnistän, työskentelen kirjoitushommien parissa yhdeksästä lounaaseen ja evästelyn jälkeen jatkan joko samaa hommaa tai vaihdan opintoihin. Muuten homma menee haahuiluksi ja rupeankin aamusuihkuun mennessä siivoamaan kissojen hiekkalaatikoita, pesemään pyykkiä, hakkaamaan halkoja ja haravoimaan naapurin pihaa.
Ehkä olen siis viimein oppinut, mitä itseni johtaminen vaatii tai sitten olen käsittänyt, että viivyttely nostaa stressitasoa ja pahentaa parisuhdetta. Eikä vie mihinkään. Mutta edistyksestä huolimatta, en ole vieläkään aikaansaamismestareiden eli Eerikan ja Kuutin tasolla. Joudun yhä edelleen taistelemaan leväperäisen viimetipan persoonani kanssa, sekä uhkailemaan, kiristämään ja lahjomaan itseäni erityisesti silloin, kun seikkailen epämukavuusalueella.
Sähköpostiini voi heittää neuvoja siitä, miten selkäranka rakennetaan uusiksi ja dna putsataan saamattomuudesta. Hyväksi todettuja neuvoja on aina ilo lukea. Niin kuin nyt tämäkin, jonka jossain joskus joltain kuulin: rupisammakko kannattaa nielaista heti ensimmäiseksi aamulla. Tämä ei ollut ranskalainen ruoanlaittoresepti, vaan vinkki vaikeimman homman selättämiseen. Olen kokeillut. Toimii. Voisin kokeilla toisenkin kerran, jos vain saisin aikaiseksi.
