Vuoden 2020 marraskuun lopulla tuli Hämeen Kesäyliopistosta hieman kostea, mutta ruttuinen todistus. Pari kuukautta paukuttelin kuvitteellisia sanataidehenkseleitäni. Sitten kirjoitin lukijoilleni tämän tekstin, johon tiivistin, mitä ihmettä sanataide onkaan.
Selitys on nimittäin paikallaan. Jos olisin saanut euron joka kerta, kun minulta on kysytty ”Jaa, niin mikäs se semmonen sanataide on?”, minulla olisi kolme euroa käteistä. Moni on nimittäin vain nyökytellyt osaaottavasti ja vaihtanut puheenaihetta. Innostuin oikein tekemään LinkedInissä pikakyselyn siitä, mitä ihmiset ajattelevat sanataiteen olevan. Saamieni vastausten ja mielikuvitukseni vankalta pohjalta ponnistan päin sanataidetta.
Kaivaudun sanataiteeseen toisen, ehkä tutumman taidelajin kautta. Kuvataide on useimmille hyvinkin tuttu käsite, ja Suomen taiteilijaseura määrittelee sen näin:
Kuvataide on taidemuoto, joka kuvaa maailmaa visuaalisesti.
Voitaisiinko siis ajatella, että
sanataide on taidemuoto, joka kuvaa maailmaa verbaalisesti?
Voitaisiin. Aika simppeli, tiivis määritelmä, joka ei rajaa ketään ulos. Paitsi ne, jotka ajattelevat, ettei heillä ole kiinnostusta tai aikaa taidehömpötyksiin. Mutta hei, sanataidetta on kaikkialla. Veikkaan villisti, että nekin, jotka ajattelevat säästyneensä sanataiteelta, ovat sitä tehneet tai siitä nauttineet jollakin seuraavalla tavalla:
– loruilemalla vauvojen kanssa
(klassikko: Körö, körö kirkkoon)
– leikkimällä lyriikoilla eli muokkaamalla valmiita lauluja
(Tiedän paikan kamalan, koulun hammashoitolan…)
– asettelemalla sanoja paperille sydämen, spiraalin tai keskisormen muotoon
– kirjoittamalla tai kertomalla tarinan
– piirtämällä sarjakuvan tikku-ukkojen seikkailuista
– kaivertamalla puujalkavitsejä kaveriporukassa
Moni on siis tietämättään marinoinut itseään sanataiteessa: leikitellyt, tarinoinut, sanaillut, yhdistänyt sanoja liikkeeseen, rytmiin tai kuvaan.
Sanataiteen alainen
Joillekin luova kirjoittaminen saattaa olla sanataidetta tutumpi käsite. Se on vahva osa sanataidetta ja suhtaudun siihen intohimoa tursuten. Eräs ystäväni mietti, ettei sanataiteilu oikein ole hänelle, sillä hän haluaa kirjoittaa asiatekstiä, eikä luovaa tekstiä. Esitin laimean vastalauseen, sillä hyvän asiatekstin kirjoittaminenkin vaatii luovuutta, ja luovuus, eli uuden ymmärtämisen ja toisin ajattelemisen kyky, syntyy leikkimällä.
Ystäväni on taitava sanankäyttäjä, ja näen hänen teksteissään sanojen leikkiä, vaikka hän pukkaakin ilmoille faktaa. Tiedon pukeminen helposti lähestyttävään muotoon saa minutkin pyörimään aiheissa, jotka yleensä ovat luotaantyöntäviä kuin kapallinen kauralakua. Toki uutisteksteissä ja väitöskirjoissa täytyy pysyä paperinmakuisessa teoriassa, mutta blogeissa tai somessa tilkkanen luovuutta tai sormenmitallinen sanataiteilua saa tällaisen tarinan rakastajankin innostumaan.
Sanataidetta on kaikkialla ja sanataide kuuluu kaikille
Palaan vielä kuvataiteeseen, joka on meidän kaikkien tiedossa oleva taidemuoto. En ehkä koe tuottavani kuvataidetta, kun piirtelen etäpalaverissa muistiinpanojeni reunaan kahdeksikkoja, joilla on vaaleanpunaiset viikset ja häntä. Mutta sekin on kuvataiteilua. Ei sanataidekaan ole puristettavissa vain tiettyyn tilaan tai tiettyjen ihmisten harjoitettavaksi. Se voi olla ajatuksella aseteltuja sanoja somessa. Se voi olla laskimoverellä raapustettu haiku tai kainalopierujen saattelema onnittelupuhe ystävälle. Se voi olla yllättävän lähellä – sanomalehteen painetussa mainoksessa, jonka fontti ja kirjallinen kikkailu ilahduttaa.
Sanataidetta voi myös tehdä ihan vain omaksi ilokseen joko virallisessa harrastusryhmässä tai yksin kotona peiton alla. Sanataidetta saa ja voi harrastaa ikärajoitteista piittaamatta – mukulasta mummoon. Eikä sanataiteilun tarvitse olla tavoitteellista toimintaa. Kuinka monelta jalkapalloa harrastavalta ikämieheltä tivataan SM-liigaan tähtäämisestä? Ei sanataidetta tai luovaa kirjoittamista harrastavankaan ole pakko suuntautua julkaisua kohti. Voi vain iloitella tai kirjoitella, jopa leikkiä.
Ei pidä sinun hylgäämän luovuutta, leiGGiä, eigä varsingan sanataidetta.
