Aika kuluu, ja ramppa kalkattaa, eikä tulevaa näe, vaikka kovasti itse olen sinne päin aina tähyilemässä. On todellinen onni, etten joskus nähnyt, mihin vielä tulen yltymään, sillä en olisi pysynyt housuissani, ja minut olisi jouduttu sulkemaan pannuhuoneeseen. Koska housutta kulkeminen on terveydelle ja naapureille vaarallista.
Jäin siis aikuisopintotuelle keväällä 2018 värkkäämään kirjoittamisen aineopintojen loppusuoraa, ja prosessi imaisi mukanaan. Aloin ajatella: nyt jos koskaan.
Senhän tietää, mitä siitä seuraa! Hain Oriveden opiston kirjoittajalinjalle. Ja pääsin. Nykyään linja tosin sijaitsee Tampereella, Ahlmanilla, mutta henki on vahva: siellä eletään, hengitetään ja pureskellaan kirjoittamista. Ja opiskellaan. Todellakin, opiskellaan kirjoittamista. Sitä harjoitin häpeilemättä koko lukuvuoden. Aika kului siivillä ja silirimpsis: olin taas omillani. Mutta kerrataan, mitä kaikkea ehti tapahtua ja miltä hyppy opiskelijaksi tuntui.
Saatuani tietää, että pääsisin opiskelemaan, ajattelin kaivautuvani Tampereen kulttuuririentoihin. Onhan Tampere sentään Tampere! No. Karaokebaari kutsui kerran ja se olikin hauska keikka, mutta sen jälkeen hieroin kannikoitani kirjoitusvintin säkkituoleihin muutamaa leffakeikkaa lukuunottamatta. Pienessä pierussa paikallisen pöydässä kirjoittamisesta jauhaminen olisi ehdottomasti ollut minun juttuni, mutta minulla ei ollut aikaa. Eikä rahaa. Markka-aikana kaikki oli paremmin, sillä silloin opiskellessa viinaan löytyi aina killinkejä. Mutta näillä vuosirenkailla tiedän, ettei kuohuviini juomalla lopu ja törpöttely vie auttamatta seuraavalta kirjoituspäivältä terän.
Toinen ennakkkokuvitelma oli, että kumppanistani erossa oleminen olisi vuodessa vaikeinta. Olen aina ollut kova ikävöimään. Sopeuduin kuitenkin nopeasti, sillä jokainen päivä oli jännää ja uutta. Kamalinta oli kissoista erossa oleminen. Kumppanille saatoin laittaa sähköpostia, whatsapp-viestiä, soittaa ja laulaa vuorokauden kaikkina aikoina, mutta kissoja ei kiinnostanut. Joskus niitten korvat värähtävät kuullessaan ääneni puhelimen kaiuttimesta, mutta siinä se. Kiitti. Onneksi kelpasin edes pefletiksi, kun viikonloppuisin maaduin kotisohvalla.
Nähdessäni ensimmäisen kerran sivistyslinjojen opiskelijat Ahlmanin auditoriossa, olin tyrmistynyt. Olisin voinut olla melkein kaikkien äiti. Luojan kiitos, en ole, sillä aikuiskoulutustuella ei kyllä sponssata kymmenien lapsien opiskelijaelämää. Toisekseen niin monen synnytyksen jälkeen olisin voinut sanoa hyvästit välilihalle ja seksielämälle.
Ikäero ja työtausta näkyivät ehkä eniten siinä, että olin ajoissa. Todella ajoissa. Syyslukukauden istuin luokassa jo puoli tuntia ennen opettajan tuloa. Myöhemmin tajusin himmata. Keväällä taisin kerran myöhästyäkin. Toinen juttu, josta ikäeron huomasi oli se, että en osannut ylioppilaslakkini ostamisen jälkeen rukattuja pilkkusääntöjä. Pitääkö kaiken aina muuttua?
Asuntolassa asuminen luonnistui yllättävän hyvin. Alun kimppakämppäilyn jälkeen vaihdoin yhden hengen huoneeseen, jossa oli oma vessa, suihku ja jääkaappi. Yleisiin vessatiloihin aamuyön virtsalle hiipiminen ei oikein ollut mun juttu. Onneksi rahalla yksityisyyttä sai. Tässä iässä olen jo niin fakkiutunut käytänteisiin, joihin sisältyy tehosekoittimen huudatusta aamusmoothieta varten ja valojen sammumista iltakympiltä. Nuorena jaksoin joustaa ja väistää kuin juustovyötäröhousujen kuminauha, mutta ei näillä vuosirenkailla. Ainakaan koko lukuvuotta.
Sen verran kuitenkin palasin nuoruuteen, että taiteilin vastuullisen vastuuttomuuden rajapinnalla. Muutaman kerran lintsasin tunnilta, kun kässärin jatkaminen kuumotti ja deadlinet paukkuivat. Tosin yhtä monta kertaa olin myös kipeänä ja se, jos mikä oli tuskallista. Jouduin samalla myös opettelemaan pyytämään apua. Kun makasin asuntolan sängyssä kuumeessa ja jääkaappi oli tyhjä, ei kaverin jeesin vastaanotto tuntunut niin kamalan pahalta. Sekin tässä vuodessa oli parasta: sain lähipiirini ihmisiä, joiden kanssa jakaa niin kirjoittamista kuin elämääkin. Wau!
Opiskeleminen itsessään oli mahtavaa! Ja välillä ihan helvetin stressaavaa. Parasta siinä oli se, että ihminen saa sanoa, mitä tulee mieleen. Ajatelkaa, noin vain, kesken tunnin, voi laukoa omia mielipiteitään ääneen! Perverssiltä se 23 tulkkausvuoden jälkeen tuntui. Samalla se kostutti minua sisältäpäin niin, että puujalkahuumorini puhkesi kukkaan.
Opettajista ei ole mitään pahaa sanottavaa. Paitsi se, että joskus kaipaisin vielä enemmän kovaa kättä ja kritiikin piiskaa. Toivoin saavani kaiken mahdollisen irti lukuvuodesta. Mukavuusalueelta jouduin poistumaan useasti, kun en voinutkaan viljellä samaa pikkukivaa huumoria kaikkiin teksteihin. Kokeilin ammattilaisten johdatuksella uusia genrejä, sukelsin pää edellä tsehovilaiseen novelliin, vahvistin omaa tyyliäni ja löysin taas poetiikan ilot. Ja sain yhden romaanikäsikirjoituksen ainakin jollain tasolla valmiiksi. Sain linjalta hakemaani enemmän kuin osasin kuvitella Kiitos siitä opettajille ja opiskelutovereille. Ilman heidän kannustustaan olisin vain helisevä lautaspino tai kumiseva betonilattia. Kiitos!
Koko vuoden olin kiitollinen mahdollisuudesta Ihan joka ikinen päivä. Silloinkin, kun otsassa oli metrinen molo, stressivatsa möyri tai olin varma, että musta ei ole mihinkään. Silloinkin. Kirjoittajalinjan pääättymisen jälkeen jatkoin opintojani ja kirjoittamista. Päätimme kumppanini kanssa, että irtisanominen tulkin työstä on tässä kohtaa hyvä idea. Katsottiin mihin tie vie. Ja ei, ei se vienyt baskeri päässä Vaajakosken Rosetin takanurkkaan kertoilemaan lahjakkuudesta, jonka heitin hukkaan.
